Helsingin entinen kaupunginjohtaja, ylipormestari Eva-Riitta Siitonen viihtyy asunnossaan Helsingin kantakaupungissa, mutta silti hän on alkanut pohtia senioritaloon muuttoa.
”Minusta ikääntyvän ihmisen kannattaa varautua tulevaan, vaikka eihän meistä kukaan tiedä, mitä on edessä. Mutta on selvää, että ikä kuitenkin useimmille meistä tuo omat haasteensa terveyden ja toimintakyvyn suhteen”, 85-vuotias Siitonen sanoo.
Tämänhetkisestä terveydestään Siitonen toteaa, että on ikäisekseen kunnossa ja pärjää. Yksin asuminen ei siis nyt ole ongelmallista, mutta tulevaisuudessa tilanne voi olla toinen. Siksi on järkevää miettiä etukäteen, miten haluaa tulevina vuosina elää.
”Haluaisin asua itsenäisesti, mutta kuitenkin tarvittaessa käyttää esimerkiksi ruoka- tai siivouspalveluja erillistä maksua vastaan. Senioritalossa olisi myös turvallisempaa – jos jotakin sattuisi, avun pitäisi olla lähellä.”
”Asunnon olisi myös syytä olla esteetön, mitä nykyinen koti ei täysin ole. Ja se on minulle yksin turhan isokin.”
Helsingissä Siitonen kuitenkin haluaisi asua. Perhe, ystävät, palvelut ja kulttuuritapahtumat ovat lähellä, ja julkinen liikenne toimii.
Omistuspohjaisia ei ole myynnissä
Kun ajatus tulevasta muutosta senioriasuntoon nousi mieleen, Siitonen alkoi tutkia vaihtoehtoja. Yllätyksekseen hän havaitsi, ettei omistuspohjaisia senioriasuntoja ole tarjolla.
”Miina Sillanpään säätiöllä on ollut, mutta uusia omistuspohjaisia ei rakenneta. Folkhälsan rakennuttaa juuri Etelä-Haagaan uutta senioritaloa, mutta ymmärtääkseni siihenkin tulee vain vuokra-asuntoja.”
”Olisin kyllä tällaisessa omistusasunnossa asuessani valmis maksamaan kuukausittain kohtuudella enemmän kuin normaalin yhtiövastikkeen, jotta saisin asumisen turvallisuuden.”
”Ylikansalliset palvelutalot eivät rakenna omistuspohjaisia asuntoja, vaan haluavat ansaita korkeilla vuokrilla. Suomalaisten suurin ja usein ainoa isompi omaisuuserä on asunto, joka on omalla työllä ansaittu ja jota on maksettu koko työikä. Minusta sitä pitäisi saada hyödyntää loppuun asti. Enkä puhu rikkaiden puolesta, vaan ihan tavallisten keskiluokkaisten ihmisten. Minusta ei ole elitististä ajatella, että vaivalla hankittu ja rahoitettu asunto olisi hyödynnettävissä vielä vanhanakin. Myös palvelutalojen yhteyteen olisi edelleen rakennettava omistuspohjaisia senioriasuntoja ja näin säästyisi myös yhteiskunnan investointikustannuksia.
”Monien tutkimustenkin mukaan vanhuksille on tärkeintä itsenäisyys, johon kuuluu myös taloudellinen itsenäisyys. Se, että kukaan ei puhu pään yli, ja että voi hoitaa omat asiansa niin pitkään kuin se suinkin on mahdollista.”
Siitonen pohtii myös, onko niin, että hänen ikäluokkansa on huono käyttämään esimerkiksi ruoka- ja siivouspalveluita ja maksamaan niistä, jos niitä tarjolla on, vaikka rahaa niihin olisi.
”Monet seiniori-ikäiset ovat aika pihejä, varsinkin, jos nuoruudessaan ovat tottuneet tulemaan vähällä toimeen. Olen itsekin vähävaraisesta kodista, yksinhuoltajan lapsi, ja sodanjälkeisen pula-ajan jäljet näkyvät kulutustottumuksissani. Yritän kuitenkin hillitä pihiyttäni ajattelemalla, että talous toimii niin, että palveluista on kohtuullisesti maksettava. Mutta monikansallisten yritysten ahneutta pidän kohtuuttomana.
Viriketoimintaa vasta myöhemmin
Kun Siitonen selvitteli, mitä olisi saatavissa, alkoi näyttää siltä, että on ilmeisesti kannattavampaa rakentaa vuokratalo ja kerätä siitä isot vuokrat kuin satsata taloihin, joissa on omistusasuntoja.
Sellainenkin paikka tuli vastaan, jossa vuokra oli kohtuuttoman suuri oleviin palveluihin nähden.
”Jos kaksiosta pyydetään noin kaksi ja puoli tuhatta euroa, ja asumisen lisäksi tarjolla on pääasiassa vain erilaista yhteisöllistä toimintaa, mutta ei muuta, minusta hinta on liian korkea.”
”Minun teki melkein mieli kysyä, mitä asuminen sitten maksaisi, jos ei tarvitsisi olla mukana noissa viriketoiminnoissa”, Siitonen sanoo.
”Itse en tässä elämänvaiheessa kaipaa sellaista asumisen yhteyteen. Minulla on omat ystävät, ja käyn oman haluni mukaan esimerkiksi konserteissa tai muissa kulttuuritapahtumissa.”
”Ja noin suuri vuokra ei useimmille sovi, sillä harvalla on niin suuri eläke, että siitä tuon vuokran jälkeen enää riittäisi rahaa muuhun elämiseen.”
Jos seniorin hoidon tarve on suuri, tilanne on tietenkin erilainen.
”Mutta puhunkin ajasta ennen sitä, ja niistä keskiluokkaisista ihmisistä, jotka haluaisivat hyödyntää asunto-omaisuuttaan omaksi hyväkseen, ja siten säilyttää taloudellista itsenäisyyttään myös vanhemmalla iällä.”
Säätiömuoto paras hallintamuoto
Siitonen toteaa, että paras hallintamuoto tämäntyyppisen senioriasumisen järjestämiseksi on säätiö, jonka rakennuttamasta talosta asukkaat voisivat myös ostaa omistusasuntoja.
”Silloin ei yhteiskunnankaan tarvitsisi käyttää niin paljon rahaa vanhusten palveluasuntorakentamiseen kuin nykyisin.”
”Itse toiminta voisi olla yhtiömuotoistakin, mutta säätiö sopisi parhaiten hankkeen toteuttajaksi. Yritysmuotoiseen toimintaan verrattuna mahdolliset tuotot eivät myöskään valuisi ulkomaisille yritykselle, vaan rahaa voitaisiin käyttää toiminnan kehittämiseen.”
”Esimerkiksi Hollannissa on tehty tämäntyyppisiä ratkaisuja, ja ne ovat osoittautuneet hyviksi. Meilläkin on muutamia säätiöpohjaisia palvelutaloja, mutta nekään eivät enää rakenna omistuspohjaisia asuntoja, vaan haluavat kilpailla kansainvälisten toimijoiden kanssa.
Vapautta ja itsenäisyyttä
Palvelutaloihinkin on vaikea päästä, mutta ei sinne Siitosen mielestä liian aikaisin pidäkään mennä.
”Ennen ympärivuorokautista hoivan tarvetta toivon vapautta ja itsenäisyyttä elämääni. On hienoa, että palvelutalot ovat kodinomaisia ja yhteisöllisiä, mutta moni seniori haluaa kuitenkin mahdollisimman pitkään säilyttää yhteyden läheisiin ja ystäviin ja jatkaa tuttua elämänmenoa omine harrastuksineen.
”En haluaisi kulkea kodistani ulos jonkun aulan kautta, jossa kymmenen muuta ihmistä seuraa, milloin menen tai tulen. Sehän olisi laitoselämää, jota en toivo. Jos turvallisuuden vuoksi talossa pitäisi olla tieto siitä, missä asukkaat milloinkin ovat, nykytekniikalla olisi varmasta mahdollista ilmoittaa napinpainalluksella, että olen ulkona. Tai vaikka antaa oikeus puhelimen sijaintitietoihin.”
Puhelimen sijaintitiedoista Siitoselle tulee mieleen tapaus, joka yhä huvittaa häntä. Hänen lapsenlapsensa, edesmenneen Hanna-Riikka Siitosen ja näyttelijä Janne Virtasen 19-vuotias tytär Vieno laittoi jokin aika sitten mummon puhelimesta sijaintitietojen jaon omaan puhelimeensa. Sitten koko asia unohtui.
”Mutta kävi niin, että vastoin tapojani istuin erään vanhan perheystävän kanssa läheisessä ravintolassa melkein puoleen yöhön. Vieno oli matkalla, mutta soitti sieltä kysyäkseen, missä ihmeessä mummo oikein on. Minä sitten kysyin, että onko minulla nyt sitten tässä iässä kotiintuloajat”, Siitonen nauraa.
”En ole pitkään aikaan ollut niin myöhään missään, ja nyt sitten paloin heti. Tällaista se vanhuus on!”
Monella surullista elämää
Myös varsinainen palveluasuminen siinä vaiheessa, kun asumisen tukipalvelut eivät enää riitä, mietityttää Siitosta.
”Jos ympärivuorokautista hoivaa tarvitsee, ei sitä kukaan kykene itse maksamaan, kun kustannus on luokkaa 5 000–6 000 euroa kuukaudessa.”
”Tuntuu järkyttävältä, että koko eläke sitten otetaan palvelutalon hoitomaksuihin, ja omaan käyttöön jätetään rahaa vain se noin 180 euroa, jonka säännökset takaavat käyttörahaksi. Eihän se raha riitä mihinkään, hädin tuskin edes välttämättömiin hygienia- ynnä muihin tarvikkeisiin, puhumattakaan vaikka lastenlapsien joululahjoihin.
Paljon parempi ei ole sekään vaihtoehto, että asuu kotona kotihoidon palvelujen turvin.
”Se tarkoittaa käytännössä usein sitä, että hoitaja tulee muutaman kerran päivässä käymään 15 minuutiksi ja kyselee, että mitenkäs täällä voidaan, antaa lääkkeet ja lähtee. Asukas saattaisi kuitenkin tarvita muutakin apua, johon hoitajalla ei ole aikaa.”
”Olen tehnyt vapaaehtoistyötä ja käynyt vanhusten kodeissa. On surullista nähdä, missä kunnossa monen pieni asunto on: tavarakasoja joka paikassa, ja keittiön pöytä niin täynnä, että siinä on vapaana vain ruokalautaselle joku kulma. Eikä ole ketään, jolla olisi aikaa järjestää ja siivota, kun asukas itse ei siihen enää kykene. Se on surullista elämää.”
Kirjoittaminen kiinnostaa
Eva-Riitta Siitonen elää työntäyteisten vuosien jälkeen nyt rauhallista elämää ja nauttii siitä.
Politiikan ja lukuisat luottamustoimet Siitonen on jättänyt. Maailman meno kuitenkin kiinnostaa, ja hän seuraa uutisia aktiivisesti. Autosta ja ajokortista hän on luopunut.
Koti on edelleen sama, jossa hän asui pitkään edesmenneen puolisonsa muusikko, viihdetaiteilija Matti ”Fredi” Siitosen kanssa. Yli puoli puoli vuosisataa kestänyt avioliitto päättyi vuonna 2021 puolison kuolemaan. Sitä ennen Siitosta oli jo kohdannut suuri menetys, kun tytär, Taikapeili-yhtyeestäkin tuttu laulaja-näyttelijä Hanna-Riikka Siitonen menehtyi pitkään sairastamaansa syöpään vuonna 2018.
Eva-Riitta Siitonen on harrastanut kirjoittamista aina. Viime syksynä ilmestyi hänen elämäkertansa Perheeni tarina.
Kirjoittamista Siitonen toivoo voivansa jatkaa. Sekä Hanna-Riikalta että Matilta jäi keskeneräisiä tekstejä. Niiden loppuunsaattamista Siitonen on harkinnut.
Kuka?
Eva-Riitta Siitonen, os. Hautamäki
Syntynyt: 31. toukokuuta 1940 Helsingissä
Asuinpaikka: Helsinki
Koulutus: merkonomi, ekonomi
Ura: kokoomuksen kansanedustaja, Uudenmaan läänin maaherra, Helsingin kaupunginjohtaja, europarlamentaarikko
Tunnustuksia: ylipormestari, Eläinlääketieteellisen korkeakoulun kunniatohtori, Helsingin kauppakorkeakoulun kunniatohtori
Harrastukset: kulttuuri eri muodoissa
Perhe: Poika Petri Siitonen, lapsenlapset Wiljami Siitonen ja Wilma Siitonen, edesmenneen tyttären Hanna-Riikka Siitosen tytär Vieno Virtanen
Elämän motto: Elämä on elettävä!
