Kasvomurtumapotilaat ovat monimuotoinen potilasryhmä, jonka vammat vaihtelevat yksinkertaisista, hyväasentoisista murtumista aina vaikeisiin kasvoluiden pirstaleisiin monimurtumiin. Vaikeimmissa tapauksissa tarvitaan vaativia kirurgisia korjauksia sekä pitkiä teho- ja sairaalahoitojaksoja.
Hoidon ennusteeseen vaikuttavat useat tekijät, jotka on tärkeä tunnistaa varhaisessa vaiheessa. Kasvomurtumiin liittyy usein kasvojen ulkopuolisia vammoja eli oheisvammoja.
Hammaslääketieteen lisensiaatin Linda-Lotta Kokon väitöstutkimuksen tavoitteena oli selvittää kasvomurtumapotilaiden oheisvammojen esiintyvyyttä ja riskitekijöitä sekä kartoittaa tekijöitä, jotka heikentävät potilaan toipumista ja lisäävät riskiä menehtyä.
”Potilaan muut vammat voivat viivästyttää kasvomurtumien tunnistamista ja hoitoa, mutta toisaalta vakaviakin vammoja voi jäädä alkuvaiheessa tunnistamatta, jos huomio kiinnittyy vain kasvovammaan”, kertoo Kokko.
Vakavimpia kasvomurtumiin liittyviä oheisvammoja ovat aivovammat ja tylpät kaulasuonivammat. Molemmissa tapauksissa diagnoosin ja hoidon aloituksen viivästyminen voivat aiheuttaa pysyvää haittaa.
Vakavia vammoja myös lievissä tapaturmissa
Kokon väitöskirjan aineisto koostui neljästä potilasrekisteritutkimuksesta, joissa tarkasteltiin vuosina 2013–2018 Helsingin yliopistollisessa keskussairaalassa hoidettuja aikuisia kasvomurtumapotilaita. Tutkimuksessa keskityttiin erityisesti aivovammojen ja tylppien kaulasuonivammojen esiintymiseen ja riskitekijöihin.
”Oheisvammat olivat yleisiä kasvomurtumapotilailla, ja aivovammat korostuivat näiden joukossa. Lähes joka kolmannella kasvomurtumapotilaalla todettiin jokin vamma myös kasvojen ulkopuolella”, toteaa Kokko.
Kuvantamisin vahvistettu aivovamma todettiin 15 prosentilla kasvomurtumapotilasta. Kallomurtumat ja kaulan alueen vammat lisäsivät aivovamman riskiä, ja suurienergiainen vammamekanismi suurensi sekä aivo- että kaulasuonivamman riskiä.
Oheisvammoja todetaan erityisesti suurienergiaisten tapaturmien, kuten liikenneonnettomuuksien ja putoamisvammojen yhteydessä. Vakavia oheisvammoja todettiin kuitenkin myös pienen vammaenergian tapauksissa ja yksinkertaisten kasvomurtumien yhteydessä. Yli puolet todetuista kaulasuonivammoista aiheutuivat muista kuin suurienergiaisista vammamekanismeista ja joka kymmenes kasvomurtumapotilas, jolla ei todettu muita oheisvammoja, sai kasvomurtuman yhteydessä aivovamman.
Oheisvammoja esiintyi erityisesti ikääntyneillä, joilla vammat olivat myös vakavampia. Näihin liittyi huomattavasti suurempi kuolleisuus kuin nuoremmilla potilailla. Lisäksi iäkkäillä kasvomurtumiin liittyvät aivovammat tunnistettiin muita useammin viiveellä.
Tutkimuksen tulokset tukevat hoitopolkujen kehittämistä siten, että kasvomurtumapotilaat tutkitaan moniammatillisessa traumayksikössä, joissa oheisvammat voidaan systemaattisesti poissulkea ja seuranta varmistaa.
”Erityistä huomiota tulee kiinnittää iäkkäisiin kasvomurtumapotilaisiin, joilla oheisvammojen esiintyvyys, vakavuus ja diagnostiikan haasteet korostuvat. Lisäksi kasvomurtumapotilaita kohtaavien ammattiryhmien koulutusta ja osaamista oheisvammojen tunnistamiseen tulisi edelleen vahvistaa”, painottaa Kokko.
