Paraisilla, Turun saaristossa asuva Elina Lehtilä sai 42-vuotiaana massiivisen laaja-alaisen aivoinfarktin, joka melkein vei hänen henkensä. Hän on ollut työkyvyttömyyseläkkeellä 12 vuotta.
”Sairastuessani olin työssä Kaarinan kaupungin elinkeinoyhtiössä, yritysasiamiehenä ja toimitusjohtajana. Keväällä 2013 meillä oli takana tiukka työrupeama. Yrittäjille suunnattu toimintaviikko päättyi hauskoihin yhteisiin juhliin. Heräsin lauantaiaamuna kotona huonovointisena. Ajattelin että se johtui juhlimisesta ja valvomisesta. Mieheni kuitenkin huomasi, että ylös noustessa vasen puoleni valahti veltoksi ja aloin puhua ihan siansaksaa. Hän soitti saman tien hätänumeroon. Ambulanssi vei minut Tyksiin teholle. Muistan hämärästi pahoitelleeni ambulanssissa, kun voin huonosti. Se on kuulemma aivotapahtumissa tavallista.”
”Pääsin nopeasti sairaalaan, jossa minulle annettiin liuotushoitoa, mutta se ei tehonnut. Olin kaksi viikkoa teholla, jossa minut pidettiin tajuttomana. Miehelleni sanottiin, että pahalta näyttää, Hän voisi alkaa valmistautua siihen, ettei vaimo selviä tästä hengissä.”
”Tilanne on melkoinen kriisi koko perheelle. Äiti oli yhtäkkiä pois pelistä ja isä yksin kotona ihmeissään 3-, 10-, 13-vuotiaiden lasten kanssa. Lahdessa asunut anoppini muutti onneksi meille auttamaan. Kotihommat pyörivät entiseen tapaan, ja mieheni pystyi käymään työssä.”
”Sairastuin vapun alla, olen aina vitsaillut, että sinä vuonna tippaleipä vaihtui tippaletkuun. Äitienpäivästä minulla on ensimmäisiä hämäriä muistikuvia. Olin päässyt pois teholta, ja neurologiselle osastolle pääsivät minua katsomaan myös lapset. Eipä heidän olisi ollut aikaisemmin hyvä minua nähdäkään.”
PAIMIOON KUNTOUTUMAAN
”Turun yliopistollisen keskussairaalan neurologinen kuntoutusosasto sijaitsi silloin Paimion parantolassa, jonne minäkin pääsin. Koulujen loppuessa toukokuussa minut siirrettiin parantolaan, jossa kuntoutus alkoi fysioterapeutin, toimintaterapeutin ja neuropsykologin kanssa. Olin tehohoitojakson jälkeen niin huonossa kunnossa, ettei kuntoutusta päästy aloittamaan vielä sairaalassa.”
”Fysioterapeutin kanssa harjoittelin aluksi yksinkertaisia siirtymisiä, sängystä pyörätuoliin ja toisin päin, kun toinen jalka ja käsi ovat poissa pelistä.”
”Olin kuntoutuksessa kesän yli. Paimion sairaala on kuukauden kesälomalla ja olin sen ajan kotikuntani terveyskeskuksessa. Syyskuun alussa pääsin kotiin.”
”Tyks:ssä oli asiansa osaava sosiaalityöntekijä. Hän otti kopin ja hoiti kesän aikana kaikki paperiasiani kuntoon. Kun näin sattuu, ja joutuu pois työelämästä, täytyy kaikki asiat pohtia uudelleen. Mistä nyt toimeentulo? Kelan ja eläkeyhtiön suuntaan olikin kova paperiralli.”
”Sairastuin 42-vuotiaana, ja nuorena sairastumisessa on se hyvä puoli, että Kela on aulis myöntämään kuntoutuksia. On ollut myös näyttöä, että edistystä tapahtuu. Myös kotikuntani vammaispalveluvastaava tuli tapaamaan minua Paimioon ja kotiinpaluuta alettiin suunnitella yhdessä hänen kanssaan. Kun ihminen, joka on kävellyt jaloillaan, joutuu pyörätuoliin, oli mietittävä, miten pärjää kotona. Ovatko puitteet sellaiset, että pystyn olemaan siellä pyörätuolin kanssa?”
”Rakensimme kaksikerroksisen omakotitalon 2003, kun muutimme Paraisille Turusta. Pystyin olemaan pyörätuolin kanssa talon alakerrassa. Oviaukot olivat kyllin leveät, eikä kynnyksiä juuri ollut. Pari kynnystä piti madaltaa ja ulko-ovelle rakentaa ramppi kulkemista varten. Kotiimme asennettiin myös erilaisia tukia ja kahvoja.”
”Vammaispalveluvastaava auttoi minua myös avustajan etsimisessä, ja syyskuusta 2013 saakka minulla on ollut henkilökohtainen avustaja. Ensimmäisestä avustajasta tuli meille kullanarvoinen varamummo, ja muutenkin minulla on ollut hirmuisen hyvä tuuri avustajien kanssa.
Lue lisää Hyvä Elämä -lehden numerosta 5/2025!
Elina Lehtilä kasvattaa ja hoitaa kesäkukkia kotipihallaan Paraisilla. Kuva: Timo Taipale