Työpaikallani Sisu-Autossa oli vuonna 1993 kaksi kuukautta pakkolomaa. Aloin etsiskellä uutta työpaikkaa. Helsingin Sanomien sunnuntainumeroissa oli siihen aikaan puoli sivua työpaikkailmoituksia, joissa etsiskeltiin provisiopalkkaisia myyjiä tai siivoojia. Olin antanut tietoni Ekonomipörssiin, jota kautta löysin talous- ja rahoitusjohtajan paikan pienen suomalaisen konsernin saksalaisesta tytäryhtiöstä.
Kieli ei ollut ongelma. Olin lukenut Vaasan kauppakorkeakoulussa pidemmän kurssin saksaa ja ollut maassa kesätöissä kaksi kertaa opiskeluaikana.
Tein Sisu-Autolla vuoden 1993 raportit valmiiksi. Pakkasin tärkeimmät tavarat autoon lauantaina 15.1.1994. Finnjet lähti illalla Katajanokan laiturista kohti Travemündeä. Iloitsin pääsystäni pois lama-Suomesta ja söin laivan à la carte –ravintolassa kauriinselykset karpalokastikkeella. Olin Suomesta pois muuttaessani 33-vuotias.
Elämänkoulua Saksan maalla
Työpaikka Hampurissa oli konkurssiin menneen saksalaisfirman yksi osasto, josta oli tehty uusi yhtiö syksyllä 1993. Sen kirjanpito ei vielä ollut ajan tasalla. Budjettikin oli hyvin ylimalkainen. Saksalainen toimitusjohtaja tuntui puhuvan suomalaisille rahoittajille yhtä ja yhtiön arjessa tekevän toista.
Asunnoksi Hampurista löytyi pieni kerrostalokaksio kaupungin laidalta läheltä Elbe-jokea. Lähellä oli paikka, jossa satamaan saapuvia laivoja tervehdittiin laivan rekisteröintimaan kielellä ja soitettiin maan kansallislaulu. Suomeen rekisteröidylle laivalle siis “Tervetuloa Hampuriin!” ja Maamme laulu. Lämpimänä kesäyönä ikkuna auki nukkuessa kuuli laivadieseleiden jyrinän joelta.
Hampurissa asuvia suomalaisia tapasin Merimieskirkon perjantai- ja lauantai-illan saunassa ja saman kadun varrella sijaitsevassa portugalilaiskapakassa.
Pidemmän päälle yhteistyö saksalaisen toimitusjohtajan kanssa ei sujunut. Jouduin etsimään muita töitä. Suomalaisia hirsitaloja myyvä saksalaisagentuuri etsi edustajaa Pohjois- Saksaan. Sain paikan, joka oli provisiopalkkainen. Puutalojen myynti seudulla, jossa on totuttu rakentamaan tiilestä, oli kamppailua perinteitä vastaan. Totesin provikkojen jäävän liian pieniksi ja tarvitsevani jotain joustavaa lisätyötä. Suoritin Hampurin taksikortin ja ajoin taksia yövuorossa. Aamupäivät nukuin ja iltapäivät soittelin puhelimella puutaloasiakkaille.
Taksikuskien parissa oli yhteisöllisyyttä. Suurkaupungissa kuka tahansa saattoi joutua ongelmiin hankalan asiakkaan kanssa, ja häntä mentiin auttamaan. Usein ajoin lentokentältä. Kun illan viimeiset kyydit sieltä oli ajettu, mentiin puoliltaöin TV-tornin lähellä sijaitsevaan puolalaispariskunnan pitämään ravintolaan syömään. Siellä tutustuin uusiin ruokalajeihin.