Vihtiläinen Raimo Mustonen on vaimonsa Leila Mustosen, 88, omaishoitaja. Leila sairastaa Alzheimerin tautia. Muistisairaus hiipi pikku hiljaa Mustosten elämään.
”Kaksi tytärtäni toimii terveydenhoitoalalla, ja toinen heistä kysyi minulta, että olenko huomannut mitään erityistä Leilan käytöksessä ja kehotti tilaamaan lääkärin. Itse en hitaasti hiipinyttä muutosta huomannut”, kertoo Raimo Mustonen, 86.
”Pian sen jälkeen lähdimme selvittämään asiaa. Heti ensimmäisellä lääkärikäynnillä todettiin, mistä on kyse, tehtiin uusi muistitesti, lähetettiin Leila aivokuviin ja aloitettiin lääkitys. Diagnoosi tuli vuonna 2018, seitsemän vuotta sitten.”
Hyväntuulinen ja hymyilevä Leila on mukana keskustelussa ja pohtii hiljaiseen tapaansa, ettei hän itse huomaa sairauttaan ja on siitä iloinen.
”Tilanne ei minusta ole muuttunut, minulla on aina ollut huono muisti.”
Mustoset asuvat Nummelassa palvelukeskus Kaarikeskuksessa, josta he ostivat kerrostalokolmion vanhuudenpäivikseen. Heillä on yhä kotikylässään Selissä kotitalo Vainio, jossa he asuvat pitkälti kesät. Ainakin ovat tähän saakka asuneet.
Leilalla ja Raimolla on takanaan 43 yhteistä vuotta. Raimo on iloinen, kun vaimo ei karkaa eikä ole koskaan pahalla tuulella.
”Minun äidilläni oli aikanaan muistisairaus, ja siellä olivat käytössä leipäveitset. Meillä on Leilan kanssa mukavaa kahdestaan ja hyvin pärjätään.”
Liikunta olisi tarpeen
Sairauden etenemisen myötä levon tarve on lisääntynyt, ja Leila nukkuu paljon. Yönsä hän nukkuu lainatussa sairaalasängyssä, jottei putoa lattialle. Olohuoneen sohva on kotona hänen lempipaikkansa.
”Teen meille aamiaisen, jonka jälkeen Leila menee sohvalle pitkälleen. Siinä hän lepäilee puoli yhteentoista saakka, jolloin rupeamme pukemaan päälle ja hankkiutumaan alakertaan lounaalle. Lounaan jälkeen hän jatkaa uniaan.”
”Kolmen aikaan Leilan on ehdottomasti saatava kahvia. Jollen minä heti pääse, hän alkaa keittää sitä itse. Minä keitän, sillä hänen kätensä tärisee sen verran, että puruja on pitkin poikin. Kello 18-19:n aikaan meillä on iltapala. Syömme joko keittoa, ja jollei se maistu, keitämme teetä ja syömme voileipää.”
”Leila saattaa ryhtyä yöunille jo kello 18:n aikaan, mutta minä yritän pitää hänet hereillä kello 20:een saakka, silloin yö sujuu paremmin.
Leilan keskittymiskyky ei enää riitä tv-ohjelmien seuraamiseen eikä lukemiseen. Sen sijaan jääkaapin sisältö kiinnostaa.
”Kaikki rasiat ja purkit pitää avata ja napostella kaikista vähän”, Raimo hymyilee. Tätä Leilakin myötäilee hymyillen.
Raimon mukaan Leilan liikkuminen on heikentynyt fyysisten voimien väheneminen myötä. Hän yrittää patistaa vaimoaan liikkumaan, jotta fyysinen kunto pysyisi mahdollisimman hyvänä mahdollisimman pitkään, mutta liikunnan hyvä sanoma ei selvästi Leilaa innosta.
”Olen sanonut, että pyörätuolissa en sinua työnnä. Hankitaan sitten heti sellainen, joka kulkee itsestään”, sanoo Raimo ja tietää, ettei Leila ole innostunut apuvälineistä.
Muutamia kaatumisia ja lieviä loukkaantumisia on viime vuosina sattunut. Sairaalassakin on oltu.
”Kaatumisia on aiheuttanut myös se, että Leilan keho on ollut liian kuiva. Olemmekin yrittäneet pitää huolta riittävästä nesteen saamisesta, ja Leila hakeutuu omatoimisestikin juomaan.”
Rollaattori ei innosta
Viimeisimmän ”kolarin” jälkeen Leila sai hoivaosastolta mukaansa rollaattorin. Raimon mukaan hän ei olisi millään ottanut sitä.
Leila on sitä mieltä, että mitä hän rollaattorilla tekee, kun pääsee hyvin liikkumaan muutenkin.
”Olen pitkäikäistä sukua ja jos elän satavuotiaaksi, ehdin minä sitä vielä käyttää”, toteaa Leila 88-vuotiaana.
”Hän ei suostu ottamaan rollaattoria mukaan, kun lähdemme alas syömään ja matkalla takaisin voimat usein loppuvat, ”en millään jaksa nyt.”
”Mutta, eihän toista ihmistä voi pakottaa”, tuumii Raimo ja toteaa, että hoivakotiviikolle hän laittaa rollaattorin Leilan mukaan.
”Mutta sinä et päästä minua liikkumaan, luulet että kaadun”, tuumii puolestaan Leila ja saa Raimon hymyilemään.
Kerran Leila kaatuikin kadulla ja istui kadun reunuskivellä, muutaman sadan metrin päässä kotoa, eikä oikein tiennyt missä oli. Hänen avukseen tullut ohikulkija soitti Raimolle, joka kiiruhti hakemaan vaimonsa kotiin. Sen jälkeen Leila ei ole enää kulkenut yksin.
”Se oli kauan kauan sitten”, tuumii Leila.
”Niin, kauan, 5-6 vuotta sitten”, komppaa Raimo.
Ei yksin kotona
Raimo ei jätä Leilaa myöskään yksin kotiin.
”Kun minä olen kotona Leila pitkälti nukkuu sohvalla, kaiketi hänen on silloin turvallista olla. Mutta jos minä lähden jonnekin, vaikka kauppareissulle, ei täällä enää nukutakaan, vaan ryhdytään laittamaan ruokaa, ja keittiössä on sellainen sotku, että….
Vaimo kuuntelee miehensä puheita hymy huulillaan. ”En kai minä mitään sotke, kun minä tiedän, että jälkensä pitää siivota”, sanoo kotitalousopettajana työuransa tehnyt Leila. Hän on koulutukseltaan sekä kotitalous- että erityisopettaja.
Raimo hymyilee vastaukseksi ja silittää hellästi vaimonsa reittä.
”Kun minulla on menoa, pyydän jonkun Leilan seuraksi. Paljolti voin osuttaa menoni niille viikoille, jolloin Leila on hoivakodissa. Hän on viisi päivää kuukaudessa Mainiokoti Valssissa Karkkilassa. Minulla on tiedossani hoivaviikot helmikuun loppuun saakka.”
Leila lähtee hoitoviikolle mielellään ja viihtyy hoivakodissa hyvin.
”Siellä on mukavia ihmisiä.”
”Lähtö kannattaa ottaa puheeksi mahdollisimman myöhään, koska muuten kysytään, milloin lähdetään, pahimmillaan tunneittain”, tuumaa Raimo.
Omaishoitajana Raimolla on kolme vapaapäivää kuukaudessa.
”Vapaapäivät ovat minulle tärkeät. Pyysin viittä vapaapäivää ja saankin ne, kun maksan kahdesta ylimääräisestä hoitopäivästä korkeamman hinnan kuin kolmesta lakisääteisestä päivästä. Käytännössä Leila on hoivakodissa maanantaista sunnuntahin, kun vajaita päiviä ei lasketa.”
”Sen verran olen terveesti itsekäs, että minä tarvitsen nämä vapaa-ajat, että jaksan taas seuraavat kolme viikkoa. Leila on hoivakodissa varmassa hoidossa, siitä minun ei tarvitse huolehtia.”
Raimo saa hyvinvointialueen maksamaa omaishoitajakorvausta eli hoitopalkkiota pienimmän mahdollisen summan, verojen jälkeen 380 euroa kuukaudessa. Raimo kertoo, että tuen suuruus määritellään sen mukaan, kuinka omatoiminen omainen on.
SOK:n kyläkaupan myymälänhoitajana työuransa, viimeisiä vuosia lukuunottamatta, tehnyt Raimo on edelleen aktiivinen järjestöihminen, ja mukana muun muassa Kaupan esimiesseniorit ry:n toiminnassa. Hän sai juuri yhdistyksen kultaisen ansiomerkin. Hän toimi useita kausia myös kunnallisissa luottamustoimissa. Raimo on aktiivisesti mukana myös palvelutalon toiminnoissa.
Huusholli hoituu hyvin
Raimo hoitaa kaikki pariskunnan yhteydet ulkomaailmaan, byrokratian vaatimat paperiasiat ja maksaa laskut. Myös huushollinpito sujuu hyvin.
”Jäin leskeksi ensimmäisen vaimoni kuoltua 1971 ja elin 10 vuotta yksin neljän lapsen kanssa. Nuorin lapsista oli kaksivuotias äidin kuollessa syöpään. Totuin silloin olemaan vastuussa kotitaloudesta.”
”Aika hyvin, taitava hän on”, vastaa Leila kysymykseen, miten Raimolta sujuvat kotityöt.
Leila tuli osaksi Mustosen perhettä 1982. Raimo kertoo, että Leila oli aikanaan isona apuna hänen lastensa kanssa, ja kokee, että nyt on hänen vuoronsa auttaa.
Tyttäret kehottavat isäänsä hankkimaan jo vähän helpotusta arkeensa.
”Olen hyvässä kunnossa, ja kun ei muuta huolehdittavaa ole, näin pysyvät omat hoksottimet kunnossa”, hymyilee Raimo.
Tyttäret käyvät välillä tekemässä keittiössä vähän perusteellisempaa siivousta, ja silloin tällöin käy siivoja. Pyykit Raimo pesee itse.
”Muutaman kerran meillä kävi apua myös pesussa, mutta viime aikoina olen taas pessyt Leilan itse, eihän se ole sen kummempaa.”
”Hyvinvointialue tarjosi meille myös enemmän apua arki-iltoihin, mutta kieltäydyin siitä, kun vielä itse pärjään. Jos me illalla jotakin syötävää haluamme, minä pystyn sen hyvin lämmittämään. Ja lääkkeet kykenen jakamaan dosettiin. Aikaisemmin kävimme usein myös ulkona syömässä, kun olemme maustetun ruoan ystäviä.
Muuten perusterveellä Leilalla on jo pidempään ollut harmina nukkumista haittaava levottomat jalat-oireyhtymä, ja siihen lääkitys.
”Lääkitys puolitettiin, koska se saattaa aiheuttaa harhoja. Kesällä Leila haki keskellä yötä makkaraa jääkaapista ja ruokki kissoja. Eivät ne tulleet syömään, kun ei niitä ole ollut kymmenen vuoteen.”
”Eivätkös ne tässä juuri olleet”, ihmettelee Leila ja toteaa, että ”kissat olisivat tärkeitä olemassa”.
