Tällä hetkellä kannamme taas huolta suomettumisesta, tosin suuntana on on Trumpin USA. Hienot ja tärkeät arvomme ja moraalimme ovat vaarassa, koska pelkäämme turvallisuutemme vuoksi. Toisella puolella arvaamaton Trump ja toisella yhtä ennakoimaton Venäjä.
Näiden huolien vaivaamana luin suomalaisen poliitikon (SDP), toimittajan ja kirjailijan Lasse Lehtisen uuden kirjan: Läheltä piti — Kansakunnan hurjat hetket (Otava, 2025). Se kertoo Suomen historian vaaran hetkistä keskiajalta tähän päivään.
Joidenkin ilmiöiden tulkinnat jäivät vaivaamaan ja ärsyttämään, yksi niistä oli 1970-luvun vasemmistolaisuus. Lasse Lehtisen mielestä nielimme kritiikittä idän suunnan opit ja vasemmistolaisuus saavutti paikoin hurmoksen asteen. Siksi kerron oman näkemykseni ja omat muistoni tuosta ajasta.
Opiskelin valtiotieteitä Helsingin yliopistossa vuosina 1967-1972. Se oli laulavan vallankumouksen aikaa Lasse Lehtisen sanoin. Oli Vanhan valtaus ja vasemmistolaista liikehdintää nuorison keskuudessa. Sitä oli muissakin tiedekunnissa kuin valtiotieteellisessä.
Osallistuin Vanhan valtaukseen. Jotenkin ajatuksena oli, että ylioppilaskunnan omistamat rakennukset voisivat olla myös opiskelijoiden käytössä. Paljon muuta en ajatuksista saanut selvää. Joku heitti saliin savupommin ja sai aikaan melkoisen hässäkän. Itse lähdin kämpille nukkumaan, kun seuraavanakin päivänä piti lähteä aikaisin aamulla luennolle. Opiskelin ahkerasti, koska minulla ei ollut varaa jäädä vuosiksi opiskelemaan.
Yliopistolla kuohui ja muutaman kerran luentojen tilalla oli opiskelijoiden kokouksia. Aikani kuuntelin puheita ja sitten pakenin paikalta, koska en kestänyt tupakansavua ja jututkin olivat aika merkillisiä. Savua leijui koko Franzenian luentosali sinisenä.
Lasse Lehtinen vakuuttaa, että suhtauduimme marksistisiin ajatuksiin ja Neuvostoliittoon kritiikittä. Tiedän, että oli muitakin ajatuksia. Itse en koskaan kuvitellut, että Suomi oli aloittanut sodan Venäjää vastaan.
Isäni oli taistellut sodassa ja ollut lähellä menettää henkensä. Koko lapsuuteni näin painajaisia sodasta, lentokoneista ja tulipaloista. En hävennyt sodan käynyttä isääni, vaan tiesin, että hän oli puolustanut isänmaataan ja olin ylpeä hänen rohkeudestaan ja velvollisuuden tunnostaan.
Kerran kuuntelin koko tunnin yliopistolla viisauksia, kun dosentti piti tuntia monimuuttujamenetelmistä. Hän osoitti laskukaavalla, että, sosialismi tulee välttämättä Suomeen. Niistä matemaattisista laskelmista en ymmärtänyt mitään ja poistuin luennolta, kun hän kehotti kaikkia laulamaan Internationalin seisaaltaan. Meni överiksi minun mielestäni.
1970 teimme sosiaalipolitiikan opiskelijoiden kanssa retken Leningradiin. Meitä taisi olla kolmen bussilastillisen verran. Saimme paikallisoppaaksi mukavan nuoren miehen Slavan, joka puhui hyvää suomea. Hän oli matkustellut ympäri Eurooppaa. Kun kyselimme, että miten se on mahdollista, kun Neuvostoliitosta ei silloin juuri muualle matkustettu kuin itäblokin maihin, hän vastasi, että hän on KGB:n palveluksessa. Ja varmasti asia oli, kuten hän sanoi.
Meidät majoitettiin rähjäiseen hotelliin, jonka kylpyhuonneessa torakat ryntäilivät aina, kun sytytti sinne valot. Huoneessa oli kylmä ja ravintolassa sai kaalisalaattia, rasvaista makkaraa ja vesipullon pohjalla ui käytetty purukumi. Hissit eivät toimineet. Julkisissa vessoissa piti nostella housun lahkeita, jotta ne eivät olisi kastuneet lattialla lainehtivassa pissassa.
Mielestäni meidän matkaamme osallistuvat opiskelijat olivat kriittisiä järjestelmän toimintaa kohtaan lukuun ottamatta yhtä nuorta miestä, jonka mielestä kaikki oli niin ihanaa. Me teimme mielenkiintoisen tutustumismatkan ja nauroimme monille sattumuksille. Kyselimme oppaalta ympäristöasioista, mistä seurasi se, että hän kertoi joka viidennen rakennuksen kohdalla, että se on ympäristön tutkimuslaitos.
Katselimme yhtenä aamuna katua korjaavaa miesporukka ja totesimme, että siinä oli yhdeksän pomoa ja yksi duunari. Samoin ihailimme, kun eräs mies kuljetti kananmunia puukärryssä, jossa oli pienet puupyörät. Kun hän tuli katukivetyksen laitaan, kärry tömähti alas ja munat lentelivät kadulle. Eli yhteiskunnan munia, kuka niistä välittää. Joku poika porukastamme hihkaisi:”Kato, perkele, munat meni rikki!” Eli en ihan allekirjoita Lasse Lehtisen väittämää kritiikittömästä suhtautumisesta itänaapuriin.
Me nauroimme hyväntahtoisesti sillä kuitenkin ihmiset siellä kohtelivat meitä ystävällisesti ja ihmiset ovat ihmisiä. Ei sitä kritiikkiä isoon ääneen huudettu, koska ainakin minä ja moni muu sodan jälkeisinä vuosina syntynyt pelkäsi, mitä naapuri voisi tehdä. Ja käyty sota ja sen muistot riippuivat uhkaavina pilvinä ja painajaisunina koko lapsuuteni ajan ylläni. Työväen lauluja laulettiin, olihan niissä menevä musiikki, vaikka sanat olivatkin kauheita.
Varamummo
