Evakoilla on koko ajan vierauden tunne. Ihan kuin ei sopisi porukkaan, ja koko ajan on oltava liikkeessä.
”Isänikin mainitsi koko ikänsä olevansa Korkatsu – koditon ja kuriton,” sanoo toimittaja Ulla Korkatsu, 53.
Ulla on syntyisin Pohjois-Karjalasta, Valtimolta.
”Olen syntynyt ja kasvanut Rasinmäen kylässä, jossa kaikki olivat siirtokarjalaisia. Vaikka olen sitten eri elämänvaiheissa mennyt ympäri Suomea, tänne kotiseudulle olen palannut.”
Nyt Ulla tosin on muuttamassa Lapinlahdelle puolisonsa Ari Jaarasen työn vuoksi, mutta sielläkin hän pääsee karjalaisten pariin, sillä Lapinlahdella on paljon Suistamon karjalaisia.
Ullalle karjalan kieli, nimenomaan varsinaiskarjala, on sydämen kieli. Tunnekieli, jonka välityksellä asiat näyttävät ja tuntuvat erilaisilta, ja ne voi kokea eri tavoin kuin suomen kielen välityksellä.
Isänkieli ja äidinkieli
”Olin kaksikielinen ihan lapsesta asti. Opin karjalan isältä, ja hänen kanssaan puhuin sitä aina. Äidin kanssa puhuttiin suomea, Pohjois-Karjalan murretta.”
Karjalaa Ulla puhuu edelleen, jos ei ihan päivittäin, niin hyvin usein kuitenkin.
”Meitä on seitsemän sisarusta, ja kun tapaamme, niin kyllä kieli kääntyy karjalaksi. Samoin useiden ystävien kanssa. Kun lähden jo lapsuudenaikaisen parhaan ystävättäreni Helena Pyykösen kanssa kaupoille, sanomme, että karjalaisakkaset lähti, ja pagisemme karjalaa, jota hänenkin lapsuudenkodissaan puhuttiin.”
”Ja kun tällä seudulla on paljon siirtolaisia Raja-Karjalasta, on paljon ihmisiä, joiden kanssa olen voinut puhua karjalaa.”
Juuassa Ulla oli töissä paikallislehdessä, Vaarojen Sanomissa. Myös toimittajana Ulla on voinut käyttää karjalan kieltä.
”Työssäni olen haastatellut ison liudan evakkoon lähteneitä ihmisiä, ja monta kertaa miettinyt, kuinka kova paikka se on ollut. Jokainen lähtö on ollut täynnä pelkoa tulevasta, kun on pitänyt lähteä kohti tuntematonta. Kaikkien tarina on yhtä tärkeä.”
Ulla on pitkään toimittanut karjalankielistä Suojärvi-lehteäkin, mutta on nyt lopettelemassa sen tekemistä.
”Nyt olisi jonkun muun vuoro.”
Hiihtäen evakkoon
Ullan isä Heikki Korkatsu oli kotoisin Suojärven Valeinkylästä. Sotaa pakoon hän lähti 13-vuotiaana hiihtäen. Kotiin jäivät vanhemmat ja iso liuta pienempiä lapsia.
Näin Ulla kertoo isänsä evakkotaipaleen tarinaa:
”Talvisodan syttymisaamuna Suojärven rajakylien taivas räjähti tulimereksi. Neuvostoliitto hyökkäsi ilman sodanjulistusta. Isäni pakkasi repun täyteen ruokaa, ja lähti Klaudia-siskon kanssa hiihtämään pakoon. Sina-sisko hyppäsi naapurin reen jalaksille. Vanhemmat Eudokia ja Jegor jäivät omaan kotitaloon pienempien lasten kanssa.”
”Klaudia-tätini muisteli: Kun olimme hiihtäneet Heikin kanssa kaksi kilometriä, koko tie oli mustanaan kansaa. Osa käveli kelkkojen kanssa, osa meni hevosreellä, ja osa hiihti meidän kanssamme. Meillä oli kova kunto ja hiihdimme 20 kilometriä. Sitten meidät napattiin kuorma-auton kyytiin. Tulimme myöhään illalla Tolvajärvelle, jossa olimme yötä koululla. Kun katselin illalla ikkunasta Suojärvelle päin, itkin katkerasti. Oli kova ikävä kotiin jäänyttä perhettä ja samalla hirveä huoli heistä.”
Perhe rajan takana
Heikki Korkatsu päätyi Valtimolle. Siellä hän pääsi kasvattipojaksi Nastoi ja Jegor Kanervon perheeseen. Samassa kylässä asui paljon muitakin Suojärven evakkoja, joten karjalaakin sai puhua edelleen. Kanervot saivat asutustilan Rasimäestä.
Elämä asettui uomiinsa, ja Heikistä tuli metsuri ja maanviljelijä kasvattivanhempiensa jälkeen. Hän avioitui, ja perheeseen syntyi seitsemän lasta.
”Äitini Anja Korkatsu on valtimolainen ja puhuu Pohjois-Karjalan murretta, joten melkoisessa kielikylvyssä hän on sitten ollut karjalankielisen isäni ja hänen kasvattivanhempiensa kanssa”, Ulla Korkatsu nauraa.
Ulla ei ole saanut koskaan tuntea isänpuoleisia isovanhempiaan.
”Kaikkia kyliä ei talvisodan syttyessä ehditty evakuoida ajoissa. Myös isäni vanhemmat ja perheen toistakymmentä lasta jäivät sinne, Neuvostoliiton puolelle.”
Suomeen olivat päätyneet vain suurperheen vanhimmat lapset: Heikki, Klaudia, Sina, Veera ja Mikko. Muita sisaruksiaan Ullan isä tapasi uudelleen vasta 50 vuoden kuluttua.
”Kun rajat avautuivat 90-luvulla ja päästiin kulkemaan puolin ja toisin, tavattiin sukulaisia Porajärvellä. Siellä oli isän siskoja ja veljiä, karjalankielisiä, ja ihan samannäköisiä kuin mekin.”
Yhteiskunta halusi suomalaistaa
Myös Ullan äiti joutui viisivuotiaana lähtemään karjavaunulla evakkoon Toholammille.
>”Siellä oli hyvät oltavat ja äidin mielestä se reissu oli mukava seikkailu, mutta sielläkin kuuli ryssittelyä.”
”Karjalan kieltä puhuvat ortodoksit vasta saivatkin kuulla olevansa ryssiä. Moni karjalainen muuntautui sitten täysin suomalaiseksi.”
Myös yhteiskunta halusi sodan jälkeen suomalaistaa kaikki karjalaiset. Karjalan kielen puhuminen saatettiin kouluissakin kieltää.
”Ihmiset pakotettiin unohtamaan se kaikkein tärkein, oma identiteetti. Toiset onnistuivat niin hyvin siinä, että jopa jälkikasvulle on voinut tulla yllätyksenä se, että suku tulee Karjalasta.”
Nyt Ulla kokee olevansa eräänlainen karjalan kielen lähetti.
”Haluan kaikin keinoin edistää karjalan kielen säilymistä.”
”Nyt on onneksi myös kaikille kolmelle karjalan kielelle saatu tehtyä kieliopit. Aikaisemmin livvinkarjala on ollut vahvimmassa asemassa, ja sillä onkin kirjoitettu paljon materiaalia. Myös Ylen karjalankieliset uutiset ovat livviksi. Varsinaiskarjala ja viena ovat pitkään olleet heikoimmassa asemassa ja takamatkalla, mutta nyt on tilanne hiukan parantunut.”
Murteita vai kieliä?
Kielitieteilijät määrittelevät, että karjalan kieli jakautuu varsinaiskarjalaan, jonka alamurteita ovat vienankarjala ja eteläkarjala, sekä livvinkarjalaan.
”Minä en yhtään tykkää tuosta luokittelusta. Minusta kaikki kolme – varsinaiskarjala, vienankarjala ja livvinkarjala – ovat kukin oma kielensä, eivät murteita.”
”Yliopistolla sanotaan, että meidän kielemme on eteläkarjalan murre, mutta kyllä meillä on ihan oma kieli ja kirjakieli. Myös monet tutkijat ovat olleet samaa mieltä.”
Karjalan eri murteet, tai kielet, ovat keskenään ymmärrettäviä, mutta eroavaisuuksia on niin paljon, ettei Ulla näe mahdolliseksi yhteisen kirjakielen kehittämistä.
”Saan kyllä selvää vienankarjalasta tai livvinkarjalasta, mutta jos minun pitäisi kääntää jotakin niille kielille, en osaisi.”
Ulla haluaa korostaa, että karjalan kieli, kulttuuri ja historia ovat yhtä tärkeitä vaalittavia.
”Karjalaisuus on kaikkea näitä kolmea. Se ei ole syntynyt tyhjästä.”
”Minusta karjalan kielen tulevaisuus näyttää nyt valoisammalta kuin vielä jokin aika sitten. Ja tämä meidänkin kielemme, varsinaiskarjala, on päässyt entistä enemmän esille.”
”Karjalan kieli on minulle hirveän tärkeä – niin tärkeä, että joskus itsekin ihmettelen, miten sen onkin niin merkityksellinen. Mutta se on minun tunnekieleni, se tulee minulle ensimmäisenä sydämestä. Kaikki asiat ajattelen sydämellä muutenkin.”
Kirjallisuutta ja musiikkia
Ulla Korkatsua, kuten monia muitakin karjalaistaustaisia, ilahduttaa suuresti se, että kaunokirjallisuuden Finlandia-ehdokkaana on tänä vuonna Riko Saatsin romaani Yönistujat.
Riko on varsinaiskarjalan puhuja kuten Ullakin. Yönistujat kertoo väkevästi raja-karjalaisesta evakkoperheestä, joka 1950-luvun Suomessa joutuu häpeilemään kieltään ja uskontoaan.
”Me kaikki Rikon ystävät olemme ihan onnesta mykkyrässä. Finlandia-ehdokkuus on todella hieno asia”, Ulla hehkuttaa.
Rikon veljet Niko ja Mika Saatsi edistävät karjalankielisyyttä myös musiikillaan. Lisäksi Mika pitää karjalan kielen kursseja.
”Kun kuulee karjalan kieltä tai vaikkapa Saatsin veljeksien Loimolan Voiman karjalaista musiikkia, sisällä käy melkoinen myllerrys. Sille tunteelle ei aina löydy sanoja. Mistä kaikki nämä voimakkaat tunteet tulevat? Se on se karjalainen veri, joka kiehuu sisuksissa. Ja sitä et saa sisältä poistettua millään konstilla, vaikka sitä on kovasti yritetty.”
”Riko Saatsi on sanonut hyvin karjalan kielen tulevaisuudesta: On hyvä asia, että veneessä on jälleen moottori. Hän tarkoitti, että on hyvä, kun nuoret ovat innostuneet puhumaan karjalaa ja vaalivat vanhoja perinteitä. Olen samaa mieltä.”
Nenga ollah dielot
”Miulleni suojärveläni tata, Heikki Korkatsu, da kogo Rasimäen hieru jätettih karjalani mieli da kieli. Kun kuulen varzinkarjalua, niin tunduu kui suojärveläzet pokoinikat oldais herätty hengih pagisemah. Varzinkarjala on miun sielun da syväimen kieli. Riškanzan on helppo eliä, kun kuundelou, midä oma syväin sanou. Karjalani suvaiččou kaikkie da goštittau kaikki. Lämmittäy kylyn, andau murginua da poštelin. Keittäy vie kouffit. Nenga ollah dielot.”
Näin on asiat
Minulle suojärveläinen isä, Heikki Korkatsu, ja koko Rasimäen kylä jättivät karjalaisen mielen ja kielen. Kun kuulen varsinaiskarjaa, niin tuntuu kuin suojärveläiset vainajat olisivat heränneet henkiin puhumaan. Varsinaiskarjala on minun sieluni ja sydämeni kieli. Ihmisen on helppo elää, kun kuuntelee, mitä sydän sanoo. Karjalainen suvaitsee kaikkia ja on vieraanvarainen. Lämmittää saunan, antaa ruuan ja patjan. Keittää vielä kahvit. Näin on asiat.
Ulla Korkatsu
Karjalan kieli – tuttua ja vierasta
Karjalan kieli on suomen lähisukukieli, jota on puhuttu Suomen alueella yhtä kauan kuin suomea. Kieli on uhanalainen, mutta elvytystyö on tuottanut tulosta.
Karjalan kieltä puhutaan, ja on aina puhuttu, Suomen ja Venäjän alueilla. Kieli tuntuu tutulta, ja yhteisiä sanoja on, mutta silti se on sen verran vierasta, ettei suomenkielinen kaikkea ymmärrä.
Erähät duumajjah, što nygöi Suomes karjalua libo livvie pagizou viizituhattu ristikanzua da vähimikseh moine miärä ellendäy kieldy.
Onko tuttua? Nykyisessä Suomessa viitisentuhatta ihmistä puhuu karjalaa ja vähintäänkin toinen mokoma ymmärtää kieltä.
Arvio tarkoittaa kieltä päivittäin käyttäviä. Kaikkiaan karjalan aktiivipuhujia on arvioitu olevan noin 11 000 ja lisäksi jonkin verran kieltä osaavia jopa noin 20 000. Valtaosa heistä on Karjalan evakkoja ja heidän jälkeläisiään.
Venäjällä oli vielä 1920-luvulla karjalan puhujia Karjalan tasavallassa yli satatuhatta ja Tverin karjalaisalueilla yli 140 000. Vuoden 2010 väestönlaskennassa karjalaa ilmoitti koko Venäjän federaatiossa puhuvansa enää 25 600 henkilöä.
Toisen maailmansodan jälkeen Neuvostoliitolle luovutetuilta alueilta evakuoitiin eri puolille Suomea sekä suomen- että karjalankielistä väestöä. On arvioitu, että siirtokarjalaisista noin kymmenen prosenttia oli karjalankielisiä, ja loput puhuivat suomen kielen niin sanottuja karjalaismurteita.
Valtion sulauttamispolitiikka ja ihmisten asenteet siirtoväkeä kohtaan ajoivat monet karjalankieliset vaihtamaan kielensä suomeksi. Karjalaa saatettiin tuolloin myös kieltää puhumasta esimerkiksi kouluissa.
Erillinen kieli
Karjalan kieli on usein virheellisesti sekoitettu ja sekoitetaan edelleen suomen kielen itäisiin murteisiin. Karjala on kuitenkin erillinen kieli, joka eroaa suomesta niin sanaston, äänteiden kuin kieliopinkin puolesta.
Karjalan kieli jaetaan akateemisessa tutkimuksessa tavallisesti kahteen murteeseen: varsinaiskarjalaan, jossa on kaksi alamurretta, ja livvinkarjalaan, jota aikaisemmin kutsuttiin myös aunuksenkarjalaksi. Varsinaiskarjala koostuu vienankarjalan ja eteläkarjalan murteista. Karjalan eri murteiden puhujat ymmärtävät toisiaan.
Osa tutkijoista on kuitenkin katsonut, että ei ole kysymys saman kielen murteista, vaan kolmesta erillisestä kielestä. Tällä kannalla ovat myös monet varsinaiskarjalan puhujat, joiden näkemys on, että varsinaiskarjala, vienankarjala ja livvi eivät ole murteita, vaan kukin oma kielensä.
Suomenkieliselle helpointa on ymmärtää vienankarjalaa. Sitä on puhuttu vanhastaan etupäässä nykyisen Karjalan tasavallan pohjoisosassa, mutta jonkin verran myös Suomen puolella joissakin Kainuun kylissä.
Elias Lönnrotin kokoaman Kalevalan pohjana on varsinaiskarjalan vienan murre. Lönnrot yhdisti Kalevalaan karjalaa ja suomea.
Varsinaiskarjalan eteläisiin murteisiin eli eteläkarjalaan kuuluvat Suomen entisen Raja-Karjalan Suojärven, Korpiselän, Suistamon ja Impilahden pitäjissä sekä Ilomantsin itäisimmissä osissa puhutut murteet.
Nykyisessä Karjalan tasavallassa eteläkarjalaa puhutaan Pohjois-Aunuksessa. Eteläkarjalaan kuuluvat myös Keski-Venäjällä puhuttavat niin sanotut saarekemurteet, joiden suurin ryhmä on tverinkarjala.
Livvinkarjalan perinteistä puhuma-aluetta on Aunuksen eteläosa nykyisessä Karjalan tasavallassa. Suomen entisessä Raja-Karjalassa puhuttiin livvinkarjalaa varsinkin Salmissa ja Suojärven itäisimmissä kylissä, niin sanotussa Hyrsylän mutkassa.
Kolme kirjakieltä
Itä-Suomen yliopisto koordinoi karjalan kielen elvytystä. Yliopistossa on nykyisin myös mahdollista opiskella karjalan kieltä ja kulttuuria.
Yle lähettää Yle Uudizet karjalakse viikottain.
Yhteistä kirjakieltä kielelle ei ole kuitenkaan näköpiirissä, vaan on kolme kirjakieltä: vienankarjala, eteläkarjala ja livvinkarjala. Standardisointityötä on Suomessa tehty etupäässä livvinkarjalan osalta, mutta viime vuosina on kehitetty myös eteläkarjalan rajakarjalaismurteisiin pohjautuvaa kirjakieltä.
Nykyisin karjalan taitajat tuottavat tekstejä eri murteisiin pohjautuvilla kielimuodoilla, olivatpa kyseessä painetut julkaisut, verkkoaineistot, musiikkiesitykset tai esimerkiksi some-viestintä.
Kielenelvytystyön ansiosta karjalan asema on viime aikoina vahvistunut. Karjalan käyttäjille keväällä 2024 suunnatun kyselytutkimuksen vastaajista valtaosa uskoi kielen aseman parantuvan seuraavien kymmenen vuoden aikana.
Karjalan kielen päivää on Suomessa vietetty 27. marraskuuta vuodesta 2016 alkaen.
Kielen ominaispiirteitä
Karjalan kieltä yhdistävät suomen kielen itäisiin murteisiin esimerkiksi pitkien a- ja ä-vokaalien diftongiutuminen: moa, peä ‘maa, pää’, verbien yksikön kolmannen persoonan vartalovokaali e:n labiaalistuminen o:ksi tai ö:ksi: mänöy ~ menöy, tulou ‘menee, tulee’ sekä tiettyjen konsonanttien liudentuminen i:n tai j:n edellä män’i ~ men’i ‘meni’.
Suomen yleiskielestä poikkeavia ja useimmille itämurteillekin outoja äännepiirteitä taas ovat esimerkiksi h:n säilyminen sanojen jälkitavuissa: terveh, perttih, kindahat ‘terve, pirttiin, kintaat’ sekä jälkitavujen pitkien vokaalien diftongiutuminen: voattiet, maguan ‘vaatteet, makaan’.
Suomalaisen silmään pistävä erikoispiirre on klusiilien k, p, t sekä s:n soinnillistuminen sanan sisällä soinnillisessa ympäristössä: poiga ~ poigu, lindu, käzi’ poika lindu, käsi’. Tämä puuttuu kuitenkin vienalaismurteista, joissa k, p ja ääntyvät samaan tapaan kuin suomessa.
Karjalassa suomen s:ää vastaa toisinaan š, eri murteissa erilaisin ehdoin. Vienankarjalassa s on yleensä muuttunut suhu-s:n tapaiseksi. Livvinkarjalassa taas š tai sen soinnillinen muoto ž esiintyy tyypillisesti alkuperäisen i:n jäljessä: ižä, lašku, muštan (~ varsinaiskarjalan muissan) ‘isä, laiska, muistan’.
Karjalassa esiintyy myös usein affrikaattoja: soinniton tš eli č ja soinnillinen dž: čondžoi ‘kirppu’.
Astevaihtelu toimii karjalassa hieman toisin kuin suomessa.
Livvinkarjalassa jotkin suomessa vaihtelevat konsonanttiyhtymät eivät vaihtele lainkaan: lähten ‘lähden’. Varsinaiskarjalassa taas vaihtelevat esimerkiksi sk, st ja tk: muissan, matan ‘muistan, matkan’.
Suomalaisen silmään pistävät karjalan kielessä lukuisat venäjän- ja kirkkoslaavinkieliset lainasanat, kuten šĺupka , venäjäksi шлюпка ‘vene’ ja <cTypeface:Italic>malittu, malitvo, kirkkoslaaviksi молитва, ‘rukous’.
Lähteet: Kotimaisten kielten keskus Kotus, Leena Joki: Kotimainen kielemme karjala, Kielikello 2019, Yle Radio 1, Marja Torikka 2007, Jouki Väinämö 2024, Wikipedia
