Kouvolalainen Tomi Iivonen, 67, sai massiivisen aivoinfarktin 21 vuotta sitten kesällä 2004.
”Olin auton kyydissä, onneksi vaimo ajoi. Sanoin hänelle, että aja vähän hiljempaa, äläkä kaarra niin kovasti vasemmalle, kun tuntui, että alan kaatua oikealle. Oikeasti vaimo ajoi viittäkymppiä, eikä sen kummemmin kaarrellut. Sitten minua alkoi oksettaa, ja vaimo pysäytti auton. Sen jälkeen en muista tapahtumista mitään.
”Ambulanssi vei minut Peijaksen sairaalaan ja myöhemmin edelleen Meilahteen.
Aikaa hukkaantui Peijaksessa, jossa lääkäri suunnitteli aloittavansa hoidot, kunhan vähän ”selviäisin”. Aamukymmeneltä en tiedä, mistä olisi pitänyt selvitä. Sama ambulanssi, joka vei minut aamulla Peijakseen, pelasti minut sieltä iltapäivällä kolmen jälkeen Meilahteen, jossa minut vietiin saman tien liuotushoitoon.
”Seuraavana päivänä heräsin teholla letkuissa ystävällisten hoitajien ympäröimänä. Myöhemmin sain vieraita, huoneeseen tuli nainen, poika ja tyttö, joita en tuntenut. Hoitaja huomasi tilanteen ja totesi, että täältä tulevat vaimosi ja lapsesi.”
Meilahden sairaalassa kului seuraava kuukausi. Massiivinen aivoinfarkti pikkuaivoissa vei puhe- ja liikuntakyvyn sekä näkökyvyn.
”Sairaalassa kuntoutus alkoi saman tien, oli fysioterapiaa, toimintaterapiaa, puheterapiaa ja psykoterapiaakin. Into oli kova päästä liikkeelle, ja kävelemään opin nopeasti, parissa päivässä. Juoksin rollaattorin kanssa pitkin käytäviä, ja hoitajat tulivat perässä vauhtia toppuutellen. Puheterapia alkoi siten, että minulle näytettiin kuvia, joista piti kertoa, mitä niissä oli.
”Erikoissairaanhoidosta minut siirrettiin kuntoutumaan silloiseen kotikuntaani Vantaalle, Katriinan sairaalaan. Olin 45-vuotias ja kaikki muut osaston potilaat olivat yli 70-vuotiaita, ja suurin osa heistä teki kuolemaa. Vaimoni totesi, että tänne et jää, ja vei minut kotiin. Olin kotona pari viikkoa, kunnes paikka löytyi silloisesta Neuroliiton sairaalasta Helsingistä. Siellä jatkettiin kuntoutusta kuukauden verran.”
”Aluksi lääkärit totesivat, että kyse on perinnöllisestä vaivasta. Tutkittuaan vanhempani ja sisarukseni he tulivat siihen tulokseen, ettei olekaan. Syytä infarktille ei ole löytynyt.”
Työkyvyttömyyseläkkeelle
”Jäin aivoinfarktin seurauksena eläkkeelle seurakunnan suntio-vahtimestarin työstäni. Olin ensimmäiset pari vuotta sairauslomalla, ja sitten siirryin työkyvyttömyyseläkkeelle. Koko keho jäi niin voimattomaksi, etten enää pärjännyt työelämässä. Liikkuminen oli hankalaa, kävely hidasta eikä käsissä pysynyt juuri mikään, erityisesti oikea käsi on edelleen heikko.”
”Puhe alkoi terapiassa luistaa, vaikka vaikeuksia löytää oikeita sanoja, minulla edelleen on. Puhe on myös paikoitellen vähän epäselvää. Ajatus juoksee kovaa, mutta kun se pitäisi tuottaa puheeksi, se katoaa. Kirjoittaminen sujuu paremmin.”
”Näkökyky oli ensimmäisen vuoden sen verran heikko, että rollaattorista eroon päästyäni käytin näkövammaisten valkoista keppiä ulkona liikkuessani. Näin alussa usein kaksoiskuvia, mutta näkö sittemmin näkö parantunut.”
”Kun jäin pois työelämästä, pidin kotona huolta alakouluikäisestä tyttärestä. Annoin hänelle välipalaa koulupäivän jälkeen ja katsoin, että läksyt tulivat tehdyksi. Loppujen lopuksi meillä oli iltapäiväkerhossa muutama muukin hänen luokkakaverinsa.”
Hidaste, ei este
”Parhaiten minua on parantumisen tiellä vienyt eteenpäin teatteriharrastus. Neurologikin totesi, että vuorosanojen opettelusta on ollut apua erityisesti puheen kehityksessä.”
”Jatkoin sairastumiseni jälkeen seuraavana näyttelijä Rauha Rentolan joululauluteksteihin perustuvan esityksen kertojan, Sakari Topeliuksen, roolissa valkoisen kepin kanssa.”
”Olen esiintynyt lukuisissa näytelmissä ja perustanut teatteriryhmän kaikille paikkakunnille, joilla olen asunut. Anjalankosken teatterissa toimin kymmenen vuotta lastenryhmän ohjaajana ja kirjoitin sinä aikana kuusi näytelmää.”
”Aivoinfarktin jälkioireet ovat hidaste, mutta eivät este tekemiselle. Oireet vaativat toisilta ihmisiltä apua ja ymmärrystä. Jos sitä löytyy, pystyy harrastamaan lähes mitä vain. Ihan aina niin ei ole käynyt.”
”Liikunnallisiin harrastukseen en enää itsenäisesti pysty. Olin aikaisemmin intohimoinen juoksija ja pyöräilijä, nyt en pysty juoksemaan enkä saa pyöräillä. Sen kielsivät vaimo, tytär ja lääkäri sen jälkeen, kun löysin itseni ojan pohjalta.”
”Autolla en ole ajanut vuoteen. 2015 sain ajokortin takaisin, kun ajoin inssin uudelleen. Auto on tarpeen, koska asumme vaimoni kotipaikassa, haja-asutusalueella Kouvolassa. Viime kesänä ajoin metsikköön, onneksi pienin vaurioin, mutta puolen vuoden tutkimisen jälkeen minulta otettiin ajokortti pois. Olin ilmeisesti saanut jälleen pienen kohtauksen, jota ei kuitenkaan tutkimuksissa näkynyt. Mutta näin jälleen kaksoiskuvia.
”Vuosien mittaan infarktin jälkioireissa ei ole tapahtunut kummempia muutoksia. Olin vauhtiin päästyäni toiminnassa samanlainen ”sähköjänis” kuin aikaisemminkin. Tosin väsymys iskee helpommin ja selvemmin kuin ennen sairautta. Toiminta vie nopeammin voimat.”
Nuorempia ei tule tilalle
”Olen ollut Kymenlaakson aivoverenkiertohäiriö (AVH)-yhdistyksen puheenjohtaja vuodesta 2021. Yhdistyksellä on kerhotoimintaa Haminassa, Kotkassa ja Kouvolassa, jonka kerhoa vedän. Lähdin mukaan yhdistystoimintaan kymmenkunta vuotta aivoinfarktin jälkeen. Vaimo pakotti minut liikkeelle.”
”Kerhotapaaminen on kerran kuukaudessa. Ensin juodaan kahvit, sitten on erilaista ohjelmaa, luennoitsijoita tai esiintymisiä. Yhdistys järjestää myös erilaisia retkiä, Pajulahden urheiluopistoon, Imatran kylpylään, käymme myös teattereissa. Hyvin paljon istutaan saman pöydän ääressä ja jutellaan, kerrotaan omista kokemuksistamme. Annamme ja saamme vertaistukea.”
”Kymenlaakson AVH-potilaat siirtyvät usein erikoissairaanhoidosta jatkokuntoutukseen kuntoutuskeskus Haminan Hoikuun, jossa myös käymme myös pitämässä vertaistukitapaamisia ja houkuttelemassa mukaan uusia jäseniä.”
”Yhdistyksessä on nyt vähän alle 200 jäsentä. Kun liityin oli 350. On selkeä trendi, kun vanhimmasta päästä putoaa jäseniä pois, nuorempia ei tule tilalle. Nuoriso ei lähde mukaan yhdistystoimintaan. Vertaistukea on saatavissa riittävästi muuten, esimerkiksi netin kautta.”
”Itse olen käyttänyt viime vuosina aikaani enemmän vapaaehtoistyöhön ja järjestötoimintaan, ja teatteriharrastus ja kirjoittaminen ovat jääneet taka-alalle. Nyt päätinkin sanoutua irti järjestöistä ja keskittyä taas kirjoittamiseen ja perheeseeni”, pohtii Tomi Iivonen.
